Matera päivä 5.

 Eilen päätimme, että on aika laskeutua alas laaksoon, mennä riippusillan yli ja kiivetä Sassia vastapäiselle mäelle tai suomalaisen mittakaavan mukaan ehdottomasti vuorelle.  Aamiaisen jälkeen pakattiin reppuun kaksi leipää molemmille, pullot olutta ja kaksi vesipulloa. Tavarat laitettiin minun kamerareppuun ja ei muuta kuin: Menox, sanoi Annikki Tähti.

 

Koska tämä ajatus ei ole ainutlaatuinen, vaan lähes kaikki tervejalkaiset enemmän kuin pari päivää täällä viettävät tekevät saman reissun, niin maastoon on vuosisatojen aikana muotoutunut hyvät polut. Tai en sanoisi hyvät, vaan helposti nähtävät. En tarkemmin kuvaile polkuja, koska kuvista hahmottuu helpommin, mutta sen verran kuitenkin kerron, että jokaista askelta pitää tarkkaan harkita ja vielä kun nilkkani on vain 10 päivää sitten nyrjähtänyt ja edelleen kuin tennispallo, niin sen varominen oli keskeistä. Pohdimme matkalla, että kuinkahan pelastushenkilöstö kävisi hakemassa potilaan, jos joltakin jalka vaikkapa murtuisi. Minkäänlaisella kulkuneuvolla ei siellä voisi liikkua. Ylös pääsee kyllä autolla, mutta jos puolivälissä rinnettä jalka menisi.

 

Tätä ei tarvinnut testata. Ensin laskeuduimme laakson pohjalle, jossa virtaa pieni puro. Varmastikin sadekaudella joeksi muuttuu, mutta nyt sellainen kiva soliseva puro. Sen vartta seurailimme ja vastaan tuli riippusilta, joka minulle oli tuttu sadoista instagramkuvista. Olen seurannut siitä lähtien kun tämä mahdollisuus residenssistä tuli #matera hästäggiä. 

 

Silta on noin 25-30 metriä pitkä ja huojuvainen, kuten vastaavat ovat suomessakin. Puron yli varmasti pääsisi loikkaamallakin, mutta ehkäpä juuri sadekaudella on silta välttämätön. Ja saahan siinä kivoja kuvia.

Tällaisella alas, ylös ja vielä kerran alas ja ylös vaelluksella huomattavasti helpompaa on mielestäni mennä ylös. Jos sattuisi kaatumaan, niin nenä osuu maahan huomattavan matalammalta matkalta, kun alas mentäessä. Varpaat myös alas tullessa tunkeutuvat melkoisella paineella kohti kengän kärkeä. Ylös mennessä toki syke nousee ja puuskututtaa enemmän, mutta äänestän silti ylämäkimenon puolesta. 

 

Välillä pysähtelimme ihailemaan Sassi di Materaa tästä perspektiivistä ja kuvasimme kaupunkia. Kun olimme huipulla, niin istuimme kaaren muotoiselle penkille ja nautinnolla söimme Muusan laatimat voileivät ja joimme Peroni-pullolliset. Olin instassa nähnyt kuvia luolan seinämien rajaamista henkilöistä kaupunki taustanaan. Kun lähdimme alaspäin, niin eksymisen kautta tämän luolan löysimme. Laitoin kameran maahan kivien päälle ja ajastin sen. Otin Marketan kainaloon ja poseerasimme katse kaupunkiin. Muuten hyvä, mutta taas muusa jäi taiteilijan varjoon. Peitin ruhollani muusan. Vain yksi jalka ja hiukan hiuksia, sekä reppu näkyvät. Onneksi otin myös yhden soolokuvan muusasta. 

 

Laskeuduimme varoen laaksoon ja kipusimme takaisin kaupunkiin. Oli voittajafiilis kyllä. Kun tulimme kämpille, niin totesimme viipyneemme vaelluksella neljä tuntia ja kaksi minuuttia. Vain pieni, ehkä reilun vartin istuminen eväitä syöden, muuten syke koholla tai erittäin koholla. Jos sydän olisi rikki, niin se olisi pysähtynyt. Eli rasituskoe suoritettu.