Mietteitä viimeisenä Materapäivänä

 Huomenna lähdemme junalla kohti Roomaa. Vaihto on Salernossa ja matkaan menee reilu viisi tuntia. Eniten tässä jännittää kuinka pääsemme lähtölaiturille täällä Materan uudella hienolla rautatie-asemalla. Asemalla ei ole näkyvää henkilökuntaa ollenkaan. Asiakaspalvelukoppi on kyllä, mutta kun olen käynyt siellä kolme kertaa, niin kopissa, eikä muutenkaan asemalla ole ketään, jolta voisi kysyä. Normaalisti liput ostetaan automaatista, kuten teimme kun matkasimme Bariin alkureissusta. Sieltä tulostuu lippu, joka näytetään automaatille, joka sitten aukaisee portin. Tällä kertaa olemme ostaneet liput internetistä ja ne ovat minun sähköpostissani. Lipussa on kyllä QR-koodi, jonka uskon/toivon toimivan samassa lukijassa. Menemme hyvissä ajoin ja hypitään vaikka aidan yli, että päästään junaan. Yleensähän kaikki toimii ja onnistuu, mutta epävarma olo on kuitenkin usein läsnä. Toinen juttu on sitten löytää oikea juna Salernossa, mutta onneksi vaihtoaikaa on 20 minuuttia.

 

Neljä viikkoa on aika pitkä aika yhdessä paikassa, jos vertaa kuinka lomaillaan yleensä. Viikko tai kaksi on normaalia, mutta tällainen kunnon jakso onkin täysin erilainen. Ei ole kiire ja välttämättömyys tehdä mitään joka ikinen päivä. Kaupunkia voi tutkiskella rauhassa ja hitaasti yksityiskohtiin perehtyen. Tämä Sassi di Matera on yhtä portaikkoa ylös ja alas. Pieniä porraskujia ja sisäpihoja. Kaikki on rakennettu kivestä ja on vain pari aivan pientä puistikkoa. Suurin puisto tuossa meidän alhaalla on pienempi kuin oma takapihani Mäntässä. Kaktukset kukkaruukuissa ja muutkin ruukkukasvit ajavat puistojen asemaa. Portaat viettävät alaviistoon, eli eivät ole 90 asteen kulmassa vaan ehkä noin 75-80 astetta. Tämähän on siksi, että samalla ne toimivat sadevesiväylinä kovilla sateilla. Kaupungissahan ei ole sellaista kohtaa, jossa maa imisi sadeveden. Portaat laskevat laidoilta keskikohtaan, joten vesi kaatosateella juoksee keskellä portaita. Valitettavasti ei tullut täällä olo aikana yhtään kunnon sadetta. Sadepäiviä oli kolme ja vettä tuli enemmänkin tihkuttamalla kaikkina päivinä eikä siis vesi kohissut koskena rappusia pitkin. Sen olisin halunnut kokea.

 

Rakennustöitä tehdään siellä täällä aika huomaamattomasti. Näyttäisi että yhden-kahden miehen firmat remontteja tekevät. Tuossa vastapäätä on nostokurki, joka oli siinä myös vuonna 2019 kun kävimme täällä viimeksi. Nosturi näkyy myös James Bond elokuvassa joka on kuvattu pari kuukautta lähtömme jälkeen syyskuussa vuonna 19. Yhtenä päivänä näin kun mies maalasi pienellä pensselillä ulkoseinää. Ei mitään peittävää lateksimaalia, vaan ehkä jotain kalkkimaalia. Lopputuloksen ei olekaan tarkoitus näyttää uudelta vaan siistimmältä. Se ei saa erottua ympäristöstä. Täällä remontin aikakäsitys on myös ehkä toisenlainen kuin meillä. Joitakin portaita on korjailtu ja väleihin laitettu sementtiä. Ehkä vähän liikaakin, mutta tekijä voi ajatella, että kyllä se alkaa näyttää hyvältä sitten sadan vuoden päästä kun aika kuluttaa. Ja täydelliseltä 200 vuoden päästä.

Ennallistamista

 

Suomalaisittainhan ylipäänsä Italiassa usein talot näyttävät kulahtaneilta. Suomessa jos kerrostalossa rappaus vähän lohkeaa, niin taloyhtiön kokouksessa aletaan heti puhua ulkosivuremontin välttämättömyydestä. Täällä se on ajan patinaa ja näyttää hyvältä. Sassissa erityisesti on rintarinnan romahtanutta ja ennallistettua. Pieteetillä korjattua. Graffitejakin löytyy, mutta ne ovat pääasiassa sähkötauluissa, rautaovissa ja jossain kulman takana - ei vielä uudelleen käyttöön otetuilla kujilla. Olen paljon kurkkinut nurkkien taakse ja katsellut ovien rakosista. Leikilläni olen ajatellut hankkivani yhden raunion ja tekeväni siitä eläkeprojektin. 

Yksi asia Sassissa kiinnittää erityistä huomioita on siisteys. Siis vaikka on ajan patinaa ja romahtaneita kattoja siellä täällä, niin kadut ovat täysin roskattomia. Päivittäin kaupunkia kiertää useita miehiä, jotka vetävät perässä roskista ja keräävät kaikki roskat pois. Tupakan tumpit ja muut roskat. Roskiksia on myös hyvin näkyvillä. He myös käyttävät harjaa ja lakaisevat myös tuon meidän oven edustankin. Katuja voisi kävellä aivan hyvin vaikka avojaloin. 

Kun kävin kesällä Helsingissä, niin Kallion kaupunginosassa näin muutaman kerran rottia. Täällä en ole nähnyt yhtään rottaa enkä hiirtä. Todennäköisesti ratkaisu olisi myös siellä suomessa yksinkertainen. Kissat.

Täällä kun tarkemmin pysähtyy katsomaan, niin kissoja vilisee tai makoilee siellä ja täällä. Saatat istua ravintolan pöydässä ulkona puun alla varjossa ja ylhäällä puussa makoilee kissa. Kissat ovat aika pienikokoisia verrattuna suomalaisiin maalaiskissoihin. Uskon, että jos alkaisi syntyä hiiri-, tai rottapopulaatio, niin nämä hoitaisivat sen alkuunsa. Kulkukoiria en ole nähnyt yhtäkään. 

 

Äänimaisemana täällä on varsinkin viikonloppuisin kirkonkellojen pauke. Pirujako lienee karkoitettavan. Kaikki kirkot soittavat ja arvatenkin Tuomiokirkon tornissa paukkaa suurimmat kellot. Ne ovat meistä parin sadan metrin päässä ja värinä suorastaan tuntuu luissa ja ytimissä. Puolilta päivin päivittäin ja olen arvellut, että auringon laskun aikaan on myös kellonsoittoaika. Sunnuntaina sitten patistellaan messuun jo aamusta alkaen ja vähän joka välissä. Tämä ei ole häiritsevä ääni lainkaan, vaan muistuttaa mieleen, että kirkolla ja uskonnolla on suuri merkitys tässä maassa. 

Toinen ääni joka kuuluu äänimaisemaan on matkalaukkujen vetoääni kivikadulla. Sellainen tunnistettava pienitaajuuksinen ropina kun matkalaukkuja vedetään. Kolmantena äänenä voisi mainita dronet. Tämä kärpäsen surinaääni tulee lähes joka päivä kun droneharrastajat ottavat hienoja ilmakuvia tästä ihmeellisestä kaupungista. Toivottavasti ovat hienoja ja osaavat leikata, sillä suurin osa dronevideoista on yksinkertaisesti tylsiä. 

 

Tässä meidän ympärillä ja koko Sassissa on mielettömästi ravintoloita. Ristoranteja, osterioita, trattorioita, pizzerioita. 300 metrin päässä on lähin Michelintähden ravintola. Joka kadunkulmassa ja kujan päässä on ravintola. Olemme käyneet välillä iltaisin ravintoloissa ja pääasiassa ruuat ovat olleet oikein erinomaisia. Halpoja ravintoloita tässä meidän ympärillä ole ainakaan meille osunut. Pääasiassa olemme syöneet itse tehtyä ehkäpä italialaistyyppistä ruokaa. Useita kertoja olen muusan ruuasta antanut erittäin hyvät arvosanat. Hinta-/laatusuhde on ollut huomattavasti parempi. Tänään viimeisen illan kunniaksi todennäköisesti menemme ravintolaan syömään.

 

Meillä on ollut auto vuokrattuna kuutena päivänä, joten hiukan on päästy reviiriä kasvattamaan myös Materan ulkopuolella. Olemme käyneet myös neljä kertaa kuuntelemassa elävää musiikkia. Viime viikonloppu oli meille Jazz-viikonloppu.

 

Lauantaina Nazionale-museon salissa oli Montreal Jazz Lab tai jotakin siihen suuntaan. Oletettavasti siis Kanadasta tänne keikkailemaan tullut orkesteri. Kuten tapanani on, niin menimme museon saliin liian aikaisin ja odottelimme myöhässä alkavaa konserttia noin 45 minuuttia. Ennen keikkaa kävimme syömässä hyvässä ravintolassa lammasta. Mukava perheravintola. 

Bändissä oli paljon soittajia ja edessä oli nuottitelineet hyvässä järjestyksessä. Kun soitto alkoi, niin hyvältähän se kuulosti. Vähän kuivalta ehkä, mutta odotin seuraavaa biisiä kiinnostuneena. Seurasin soittajien kehon kieltä. Jotenkin vaikutti, että kaikki olivat vain töissä. Siis pulpetissa istuttiin nätisti ja kun nuotin mukaan oma vuoro tuli, niin sitten nuottia tuijottaen soitettiin nuotilleen oikein. Olin myös katsovinani, että valmiiksi kirjoitetut soolot kiinnostivat myös soittajakavereita, eli varmistettiin, ettei naapuri vaan soita väärin tai jopa improvisoi. Biisi toisensa jälkeen kuulosti samalta. Kuivalta ja akateemiselta. Hyvin tylsää jazzia. Minulle tässä musiikin muodossa joku vaaran tunne ja huojunta tekevät siitä kiinnostavaa. Tämä bändi oli niin kuin sinfoniaorkesteri paitsi paljon tylsempi. Odotin koko ajan, että pitkien biisien jälkeen homma alkaisi muuttua kiinnostavammaksi. Ei alkanut. Harvoin olen lähtenyt kesken keikan pois, mutta nyt lähdin. Kuusi pitkää sävellystä riitti. Ei se muuksi muuttunut. Voi olla, että olen rajoittunut, mutta ei jaksanut. Ja huom. Olemme olleet useita kertoja Tampere Jazz Happeningissä, joka on free jazzia parhaimmillaan. Mutta siellä on sitä kaipaamaani vaaran tunnetta ja yllättävyyttä. Muusa ei vastustanut, kun ehdotin poistumista.

 

Sunnuntaina oli sitten seuraava Jazz-ilta. Olin katsonut että Rosetta jazz-klubilla on kvartetti. Kävin jo päivällä etsimässä klubin, ettei illalla tarvitse eksyillä. Klubi sijaitsi tuolla Materan puolella eli ei täällä kivikylässä. Keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 21.00, joten kuten edellä olen maininnut, niin olimme siellä hyvissä ajoin, mutta vain kymmenen minuuttia etuajassa. Menimme sisään ja aloimme ostamaan lippua, mutta sen hinta olikin tosi kova. 25 euroa per lippu. Olin hiukan hämmentynyt ja sanoin lukeneeni, että lipun hinta olisi 15 euroa. Siinä oli kaveri, joka sanoi, että se on klubin jäsenille 15 euroa, mutta muuten 25. Hän sanoi, että jos liitymme jäseniksi, niin vastaisuudessa pääsisimme halvemmalla. Kerroin meidän olevan Finlandiasta. Jäsenmaksu olisi 10 euroa ja sitten lippu 15. Itselleni poikkeavasti kävin neuvotteluja ja saimme jäsenyyden 5 eurolla. 

Täytimme jäsenhakemuksen ja niinpä olemme Marketan kassa Rosetta Jazz-klubin jäseniä.

 

Konserttitila oli todella pieni. Arvioisin, että kahdessa huoneessa oli reilusti alle 50 neliötä. Istuimme kuin sillit suolassa. Minun jäsennumero on 200 ja Marketan 201. Väkeä oli niin paljon, että noin 25 prosenttia jäsenistä oli paikalla. Konsertti alkoi yllätys yllätys 21.30. Paikalle tuli rennosti yleisön kanssa jutteleva harmaahapsinen minua hiukan nuorempi heppu. Kaivoi tenorisaksofonin esille. Laittoi suukappaleeseen muovisen lehden, jota hämmästelin. (jos joku ei tiedä, niin itse soittelin joskus alttosaksofonia noin kymmenen vuotta. 30-40 -vuotiaana)

Lavalla, joka oli samassa tasossa yleisön kanssa, oli flyygeli ja rummut sekä kontrabasso. 

Bassoa tulikin soittamaan se kanssamme neuvotellut klubin edustaja. Hän on tämän klubin taiteellinen johtaja Giovanni Venezia. Jos en pitänyt kanadalaisten jazzista, niin nyt oli nautintoa. Kukaan ei katsellut lappuja, eikä niitä edes ollut. Tempoa vähän suunniteltiin. Kaikki vetivät hyvin ja sooloja pääsi soittamaan kaikki vuorollaan. 

Kerran saksofonisti laski tempoa ja soitto alkoi. Soittoa kesti ehkä puoli minuuttia ja se loppui. Porukat nauroivat ja bändi vielä enemmän. Fonisti kertoi jotakin ja epäilen, että hän laski biisiin väärän temmon. Hän pyysi rumpalia laskemaan ja sama biisi lähti uudestaan. Ei mitään noloilua eikä harmia. Voi olla, että lähti liian nopealla temmolla ja tiesi, että lopun tiukoissa vedoissa voi tulla liian kiire. 

 

Koko keikka meni todella hyvin ja nopeasti vaikka soittoa tuli kaksi tuntia. Tuolissa perse puutui. Aika loppuvaiheessa basisti Giuseppe piti puhetta Jazzin traditiosta ja ilmeisesti kertoi kuinka kansainvälistä jazz on. Hän sanoi, että täälläkin on kuulijoita Finlandiasta. Sanoi jotakin vielä italiaksi ja osoitti meitä. Sanoin, että what? Hän sanoi, että right answer. Oletan, että sanoi jotain, että vaikka ei ole yhteistä kieltä, niin voidaan kuunnella yhteistä musiikkia. Saattoihan se olla jotakin muutakin, mutta näin voisi olettaa. Todella hyvä keikka. Marketta viihtyi myös hyvin. Bändi oli Attilio Troiano Quartet. Fonisti oli siis Attilio Troiano.

 

Huomenna lähdemme Roomaan ja siellä ollaan pari yötä. Tapaamme perjantai-iltana Roomalaisia tuttavia, joihin tutustuimme, kun museolle tehtiin Glamour-näyttelyä pari vuotta sitten.