Autoilua ja konsertteja

 Kirjoittaminen on siitä hassua, että jos yksi päivä jää väliin, niin tauko voi venähtää todella pitkäksi ja nopeasti. Niin tälläkin kertaa. Meillä oli viime viikolla vuokrattuna auto ja päivittäin ajelimme lähiseutuvilla. Kävimme torstaina myös Apuliassa italian saappaankoron kantalapussa. Paras reissu oli, kun lähdimme etsimään noin 20 kilometrin päässä olevaa järveä. Juuri viime viikolla luin, että kotona Mänttä-Vilppulassa on 139 järveä. Täällä Italiassa niitä ei ole kuin siellä täällä. Tunnettuja järviä on toki, kuten Garda-järvi tai Como pohjoisessa. Nyt etsinnässä siis San Giulianojärvi.

 

Laitoin navigaattoriin järven nimen ja matka alkoi. Automatka alkaa pujottelemalla Materan liikenteessä, mutta siihen on jo tottunut. Rohkeasti vain sekaan. Vaikka liikenne kaaokselta näyttää, niin ollaan nähty vain yksi kolarin jälkitilanne. Siinä moottoripyörä oli nurin maassa ja ambulanssi ja poliisit paikalla, mutta muuten kolinaa ja ryskettä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Täällä pitää mennä pieniin väleihin ja luottaa siihen, että ei kukaan halua törmätä vaan kaikki suojelevat peltejänsä. Olen myös jo niin tottunut ajamaan, että syke ja verenpaine ei liikenteessä nouse ollenkaan. Tarkkana pitää olla, mutta niinhän se on meillä väljillä kotiteillämmekin. 

 

Navigaattori vei meidät lähelle järveä ja siitä poikettiin järven suuntaan menevälle pikkutiellä, joka kulki peltojen ja kukkuloiden yli. Matkalla näimme lammaslauman, jota paimen oli paimentamassa kolmen koiran kanssa. Viimein tulimme järven lahdelle jossa oli osittain sortunut silta. Sillan toinen puoli oli kuivunutta järvenpohjaa ja siellä otin muutaman karvahattumies valokuvan. Turkoosia vettäkin oli jo näkyvissä sillan toisella puolella noin sadan metrin päässä. Yhdessä niemessä oli myös yksinäinen miesoletettu. Kun olin saanut karvahattumiehet kuvattua, niin hain repusta kiikarit ja katsoin että kalastaako hän vai mitä tekee. Hän ajoi kauko-ohjattavaa pikkuvenettä. Jäin miettimään, että onkohan se sellainen vesidrone, jossa on kamera mukana. Hän oli niin kaukana, ettei viitsinyt mennä kysymään.

 

Ajoimme takaisin samaa tietä, jota tulimme ja matkalla oli taas paimen laumoineen ja koirineen. 

Päätimme kiertää järven autolla ja ajelimme isompaa tietä. Yhdessä mutkassa näkyi pieni viitta, jossa oli aaltosymboli, joka viittasi selvästi järveen. Valitsimme tämän tien ja se oli yksi tämän reissun parhaista valinnoista. Kapea mutta kohtuullisen hyväkuntoinen asfalttitie mutkitteli mäkiä ylös ja alas. Näkymät järvelle ja laaksoihin oli todella kauniit. Viljeltyjä peltoja kukkulat täynnä. Näyttäisi siltä, että pellot on juuri kylvetty, vain joissakin kohti orasti hiukan. Utuinen aurinkoinen sää piirsi maisemat tarkasti. Pysähdyimme välillä ihailemaan maisemia.

 

Arvioisin että tietä riitti 20 kilometriä. Sitten laskeuduimme paikkaan, jossa oli yhtä-äkkiä noin kymmenen autoa ja ihmisiä retkeilyvarusteissa. Etsimme autolle paikan ja lähdimme kohti järven rantaa eväät mukana. Järven vesi oli todella alhaalla. Rannalla istui mies ja koira juoksenteli hänen ympärillään. Harmaat hiukset kiilsivät auringossa. 

Kävelimme rantaa ja kohta mies koiran kanssa tuli luoksemme. Koira oli aivan meidän Sonjan Lempikoiran näköinen. Kerroimme hänelle sen ja Marketta kaivoi puhelimesta kuvan Lempistä. Mies innostui kovin ja pyysi lähettämään kuvan hänelle. Nina niminen oli hänen tyttärensä koira. Hän halusi lähettää Lempin kuvan tyttärelle. Keskustelut käytiin italiaksi ja englanniksi. Tahtotila ymmärtää toisiamme auttoi asiaa huomattavasti. Mukava keskustelu ja mukavan tuntuinen ukkeli. Kertoi syntyneensä Materan seudulla, olleensa Milanossa työikänsä ja palannut sitten takaisin. Valokuvausta oli nuorena harrastanut, mutta se oli sitten jäänyt. Kertoi myös Sassin historiasta, mutta nämä perustiedot minulla olikin jo hallinnassa. 

San Giulianijärven rantaa

 

Tämän jälkeen söimme penkin ja pöydän äärellä muusan tekemät voileivät. Suuhuuhteena oli pullolliset Peroni-olutta. Jos olisimme tulleet suorinta reittiä tähän pisteeseen, niin hienoin osuus tästä päivästä olisi jäänyt näkemättä. Wittula-toursin matkojen strategia onkin, että eksyminen on hyve. Spontaanius ja improvisointi tekee matkoista haastavia, mutta monesti onnistuneita ja ikimuistoisia. 

Eväiden syönnin jälkeen ajelimme kohti kotia.

Karvahattumies järven pohjalla

 

Viime sunnuntainahan emme löytäneet sopivaa sunnuntaimessua, mutta sen sijaan törmäsimme konservatoriossa avoimen oven takana Big Bandin kenraaliharjoitukseen.

Maanantaina oli sitten aika mennä varsinaiseen konserttiin. Konsertin alkamisajankohdaksi oli ilmoitettu kello 20.00 ja paikka oli maan alla sijaitseva auditorio. Olimme käyneet sattumalta paikassa pikaisesti jo edellisellä Sassin reissulla 2019. Mutta emme toki siinä varsinaisessa konserttisalissa. Se oli suurehko kaareva nykyaikainen sali.  Koska tapanani on mennä hyvissä ajoin, niin istuimme paikoillamme jo 19.40. Pikkuhiljaa sali alkoi täyttyä. Myös esiintyjiä liikkui yleisön joukossa. Konsertin alun lähestyessä ja salin ollessa melkein täysi älämölö oli valtaisaa. Ihmiset vaihtoivat paikkoja koko ajan ja olivat levottomia kuin lapset yläasteella. Ehkä tässä näkyi se temperamentin ero meidän jäyhien suomalaisten ja näiden paikallisten kanssa. Konsertti alkoi 20.30 ilman mitään erityistä syytä. Tästä siirtyneestä alkamisajankohdasta huolimatta useita ihmisiä tuli myöhästyneenä konserttiin.

 

Esiintyjänä oli: Orhestra sinfonica di Matera ja Duni Jazz choir

Paikallinen klasaripumppu oli saanut kohtuu menestyneen jazzbändin vieraaksi. Näytti että Bigbändi veti keikkaa ja jouset olivat säestäjinä. Laulajia oli 8 joista kuusi oli naisia ja kaksi miehiä. Bändissä oli rumpali, gongorumpali, Basso, kitara, Huilu, Saxofoni, kaksi trumpettia ja vetopasuuna. Orkesterinjohtaja Duni oli flygelin takana. Jousiorkesterilla oli oma kippari. Viuluja oli kuusi, kaksi alttoviulua, kaksi selloa ja yksi kontrabasso.

 

Jo ensimmäisestä biisistä alkaen meno ja svengi oli todella hyvää. Laulajat taitavia ja lauloivat lujaa. Koko ajan sellainen positiivinen ja rento meno. Välispiikit oli italiaksi ja ne heitti herra Duni. 

Ennen engorea kävi puhumassa joku vanha herrasmies. Olisiko ollut vaikka konservatorion rehtori ja kertoi tästä prokkiksesta. Jotenkin tämä liittyi siihen euroopan kulttuuripääkaupunkivuoteen vuonna 2019. San Remo mainittiin myös muutamaan kertaan, joten oisko nämä menossa vaikka sinne. Italiankielen taitoni ei riitä tulkitsemaan tämän enempää. Taas kerran tuurilla ensin kenraaliharjoitukseen ja sitten onnistuneesti konserttiin.

 

Kirjoitan tätä lauantaiaamuna ja tänä iltana on tarkoitus mennä myös jazzkonserttiin. Montreal Jazz lab esiintyy museo Nazionalessa illalla kello 21.00. 

 

Hauska tapaus yhtenä iltana:

 

Kaksoisveli Virginiassa

 

Söimme pizzat paikallisen roseviinin kanssa piazza Vittorio Veneton lähellä. Menin maksamaan tiskille. Myyjätyttö jutteli juuri jonkun vanhemman naisen kanssa. Hän katsoi naista ja sanoi eleellään, että tuossahan se mies on. Jotenkin vaistosin, että olivat keskustelleet minusta. Vanhempi nainen aloitti kiusaantuneena puheen, että olen aivan hänen veljensä näköinen. Kuuntelin kiinnostuneena ja kysyin, mistä hän on kotoisin. Kertoi olevansa Virginiasta Usasta. Hän pyysi saada ottaa valokuvan minusta, jotta voi lähettää sen veljellensä. Lupasin hymyillen. Hän kertoi, että olen nauravampi kuin hänen 84-vuotias veljensä. Hän näytti puhelimesta veljensä kuvaa ja toden totta. Meissä oli paljon samaa näköä. Valkoiset hiukset ja muutenkin sellaiset komeat piirteet. Mutta heppu siellä jossain on 84 ja näytti kyllä minun ikäiseltäni. Mainitsin myös tästä. Sisko kertoi, että veljellä on jo hiukan vatsaa kertynyt. Niinhän meillä on, sanoin ja taputin vatsaani. Hän myös pyysi saisiko ottaa kuvan profiilistani. Lupasin tottakai. Veli kuulemma on paljon totisempi ja vakavampi  kuin minä. Ehkä tämä ero johtuu myös siitä, että tilanne oli minusta hauska.

 

Pyysin häntä meidän pöytään, jotta hän kertoisi myös Markelle tämän jutun. Siinä sitten katsottiin kuvaa veljestä ja vertailtiin minuun. Hän näytti myös veljen vaimon kuvaa ja totta vieköön hänkin oli hiukan Marketan sukulaisten näköinen. Hän vilkuili koko ajan, että minne sisko hävisi ja kun hänen sisarensa tuli, niin ihmettely vain lisääntyi. Siinä päiviteltiin yhdennäköisyyttä.

 

Kysyin, että koska he eivät näytä ihan intiaaneilta, niin epäilisin heidän sukujuuriensa olevan jostain Euroopasta. Hän kertoi niiden olevan pohjois-Saksasta. Tanskan rajan tuntumasta. Hänellä oli tarkkaa tietoa kuinka isoisä oli rakastunut isoäitiin, joka asui saaressa tai päinvastoin. 1800- luvun lopulla olivat muuttaneet Amerikkaan.  

 

Tämä veli on ammatiltaan hammaslääkäri ja kun kerroin, että myös minun veljeni on hammaslääkäri, niin siitäkös riemu repesi. Otettiin vielä kuvia hampaistani ja sitten vielä kuvia jossa sisarukset olivat kainalossani. Olipa tosi lämmin ja hauska kohtaaminen Materan illassa.

Omakuva lauantaiaamulta