Matera 7. päivä (Bari)

Edellisenä päivänä päätimme lähteä käymään Barissa Adrianmeren rannalla. Bari on Italian 9. suurin kaupunki. Siellä, kuten yleensäkin kaupungeista täällä löytyy vanhakaupunki ja sitten on uudet alueet jotka on rakennettu sen ulkopuolella tai ympärille. Suomessahan on tehty ja tehdään edelleen niin, että vanha puretaan pois uuden tieltä ja siten kaikki kirkonkylät ja kaupungit näyttävät historiattomilta. Pidän enemmän tästä italialaisesta ajattelusta ja samanlaista tapaa noudatettiin myös esimerkiksi Hollannissa, jossa olin kesän vuonna 1989.

Päätimme mennä junalla Bariin ja kävimme jo edellisenä päivänä etsimässä Materan rautatieaseman ja vähän tutustumassa lipunostamisen kiemuroihin. Automaatti oli helppo käyttää. Yllätys oli lipun hinta. 5,20€ /lippu/suunta. Matkaa on kuitenkin noin 75 kilometriä. Vertailuksi katsottiin paluumatkaa bussilla ja sen hinta netissä oli 16 €. Matkalla oli yksi vaihto ja se tuli hiukan yllättäen. Junan pysähtyessä Altamurassa kuului kuulutus italiaksi ja lyhyesti englanniksi, johon havahduimme. Viereisellä penkillä istui onneksi nuori mies, joka puhui englantia ja häneltä varmistin vielä, että pitääkö vaihtaa junaa. Reppu mukaan ja onneksi jatkojuna oli viereisellä raiteella ja vaihto sujui hyvin. Palatessa oli sama operaatio, mutta silloin piti mennä toiselle raiteella alikulun kautta ja kaikki melkein juoksivat. Onneksemme saimme oppaaksi paikallisen tytön jonka perässä juoksimme portaat alas ja ylös. Kun astuimme junaan, niin silloin se jo lähti.

Juna saapui Barin keskustaan ja siitä suuntasimme kohti merta ja vanhaa kaupunkia leveää kävelykatua pitkin. Kadun varrelta löytyi kaikki Cuzzit, Vuittonit ja muut ylellisyysmerkit omine liikkeineen. Swatch-kelloliikkeen ovella seisoi vartija musta puku päällä. Oli kadulla myös H&M eli tuttavallisemmin Henkka Maukka. Kun leveä katu päättyi, alkoi tulla vanhoja kapeita kujia ja aukioita. Aukioiden laitamilla oli kirkko, joiden sisällä kävimme istahtamassa ja ihmettelemässä. Nämä kirkot eivät ole niin läpimaalattuja ja koristeltuja kuin esimerkiksi Roomassa. Enemmän kivisiä seiniä ja yhdessä jopa hirsikatto. Toki myös kultaa löytyy ja kattomaalauksia, mutta hiukan hillitymmin. Vanhassa kaupungissa oli paljon turistiryhmiä oppaiden kanssa. Pääasiassa keski-iän ylittäneitä ihmisiä.

Yksi päämäärä oli käydä katsomassa Adrianmerta. Ehkä jopa kastella jalkoja meressä. Tulimme rantakadulle, joka oli tältä kohti aidattu. Molempiin suuntiin. Tällä kohdalla oli siis kaupallinen satama rahtilaivoineen. Päätimme suosituksestani lähteä kävelemään vasemmalla. Kävelimme aidan viertä noin kilometrin ja aita vain ei loppunut. Välillä näkyi vilahduksia mastoista ja jopa vedestä, mutta satama-alue jatkui ja jatkui. Wittula-toursin matka oli siis kyseessä. Jossain vaiheessa tuskastuin ja oli pakko tunnustaa, että väärä suunnanvalinta. Siispä nöyränä käännyimme takaisin ja kadun toista puolta kävelimme hissukseen.

Jatkoimme eteenpäin ja google mapsistä näin, että tässä suunnassa on uimaranta, mutta sinne on matkaa 2,6 kilometriä. Päätimme kuitenkin sinne mennä.

Matkalla oli Teatro Margherita rakennus ja sen edessä banderollit ”World Press photo”- näyttely. Liput olivat 8 euroa kappale ja ostimme sellaiset. Icom-kortti ei käynyt, sillä näyttelyn järjestäjä oli yksityinen taho.

Näyttely oli hyvä ja luonnollisesti hyviä kuvia oli paljon. Palkituissa lehtikuvissa on usein kyse surusta, julmuudesta, sodasta, kurjuudesta ja köyhyydestä. Synkistä asioista. Palkittua lehtikuvaa tuskin saisi millään otettua vaikkapa Mänttä-Vilppulan kaupunkivaltuuston kokouksesta, vaikkakin siellä myös on melkein kaikkia noita edellä mainittuja elementtejä.

Näyttelyssä oli myös maapallon kartta, johon oli merkitty väreillä lehdistön vapauden asteet. Mustalla pahin tilanne ja punaisella toiseksi pahin. Valkoinen oli paras, eli että lehdistön vapaus on hyvällä tolalla. Kiina ja jotkut arabimaat olivat mustalla, Venäjä punaisella, USA keltaisella ja euroopan maissakin oli värejä. Pääväreinä toki keltainen, joka on toiseksi paras. Vain Suomi, Ruotsi, Tanska ja Norja olivat puhtaan valkoisia. Tämmöinen kyllä sykähdyttää. Tämä on yksi syy, miksi onnellisuusmittarissa samat maat nousevat vuosi vuodelta hyvin korkealla. Suomi nousee voittajaksi, sillä kaikilla suomalaisilla on oikeus somessa huutaa vapaasti: ”Ei varmasti olla maailman onnellisimpia. Täällä on kurjaa.”

Näyttelyn jälkeen alkoi jo huikoa ja pysähdyimme katukuppilaan ja otimme Pizzanpalaset ja oluet. Olin jo ajanut vähän matkaa jalkaa säästääkseni Tierillä (sähköpotkulauta). Kätevää, että tässä kaupungissa on samanmerkkinen tarjolla kuin Helsingissä ja Tampereella, joten ei tarvinnut ladata mitään uutta äpsiä. Skannasin vain laudan ja ajo alkoi. Marketta myös rohkaistui ottamaan laudan. Toki hänkin on aiemmin ajanut laudalla suomessa, joten aivan kylmiltään ei tarvinnut Barin liikenteeseen lähteä. Matkaa uimarannalle oli vielä toista kilometriä meren rantaa, joten hyvä apu väsyneille jaloille. Rantakadulla oli leveät kevyen liikenteen väylät ja myös polkupyörille varatut kaistat. Niinpä ajoimme rantaa kuin Easy Rider elokuvassa harmaa tukka tuulessa hulmuten. Jonkun verran ihmiset katselivat, kun harvemmin ehkä täälläkään tämän ikäiset laudoilla huristelevat.

Puuveneitä silmä etsii aina ja kyllähän niitä löytyykin.

Uimarannalla istuskelimme penkillä ja tuijotimme merta. Kävimme myös kahlaamassa rantavedessä. Otin myös penkillä tirsat muusan syliä tyynynä käyttäen. Otimme taas sähköpotkulaudat ja huristelimme vanhaan kaupunkiin.

Vanhan kaupungin kautta muutamassa kirkossa vieraillen ja yhdet Aperol Sprizit nauttien hitaasti laahustimme kohti juna-asemaa. Asemakahvilassa vielä pienet suolaiset vielä pienempien expressojen kanssa. Askelia kertyi noin 18 000, joten liikuntalomahan tämä meille on. Sellaiset 15-18 000 askelta on tullut joka päivä.